Suomessa entinen presidentti sai jokin aika sitten rauhanpalkinnon, eikä kyseessä ollut palkinto yksittäiseltä Marttayhdistykseltä lämpimän kahvin ja tuoreen pullan kera. Kyseessä oli rauhantyöstä maailmalla tunnetuin palkinto, ihan Nobel-palkinto. Palkintoa on kiitelty ja kehuskeltu yli puoluerajojen, eikä syyttä. Onhan maamme innokas natottaja Martti Ahtisaari ollut siivoamassa myös Natomaiden sotkuja eli yhteistyö on toiminut ilmeisen hyvin ja sitä kautta Naton jäsenmaatkaan ei ole hiiskahtanut rauhanpalkinnosta juuri.

Naapurimaa Venäjä taisi jotain sanoa palkinnosta ja onhan se ymmärrettävää, kun virallinen Suomi on ottanut pieniä askelia lähemmäs virallista parisuhdetta Naton kanssa. Tässä on käynyt kuten joskus julkkisten parisuhdeasioissa. Ensin suhdetta kuvaavat kohukuvaajat kirkkain salamavaloin, sitten molemmat osapuolet kiistävät suhteen ja sitten, kun asia on jo tarpeeksi sekaisin, tulee aika myöntää tosiasiat.

Nyt Suomessa jälleen lisätään puolustusmäärärahoja, tämä on saanut ajatukseni kotimaastamme taas enemmän kuin surulliseksi. Suomessa rauhankasvatustyötä tehdään, mutta sille ei anneta arvoa. Sitä tehdään myös ruohonjuuritasolla. Puolustusmäärärahojen korotukset olisi voinut mielestäni kohdistaa rauhanjärjestöille, kuten Aseistakieltäytyjäliitto, Suomen Rauhanpuolustajat tms.

Perinteet kuitenkin tämän maan suhtautumisella esimerkiksi päättyneisiin jo 1940-luvlla sotiin on kummallinen. Tässä maassa jaksetaan muistuttaa siitä, kuinka monta vuotta on sen ja sen sodan syttymisestä. Rauhan ajasta ei puhuta, vaikka se on mielestäni paljon parempi asia. Suomi on erittäin kummallinen maa, onhan täällä tehty tango nimeltä satumaakin: ”Aavan meren tuolla puolen, jossakin on maa…”

En halua maatamme Naton jäseneksi, mielestäni Suomella ei ole millään perusteella oikeutta lähteä moukaroimaan toisia maita oman etunsa tähden, eikä edes liittolaistensa.