Tein äsken musiikkimatkan kotimaisen musiikin ääressä, joka alkoi lastenlaululla ja sen jälkeen kuuntelin kaksi laulua vahvasti äijämusiikkia. Tämän jälkeen oli neljä varsin herkkää biisiä, joiden jälkeen matka kulki kohti parodista heavyosastoa ja sen jälkeen kolme todella surullista laulua.

Laulujen matkan aikana tulin siihen johtopäätökseen, että meillä on aika surukeskeinen kulttuuri. Se ei ole kuitenkaan ongelma mielestän mitenkään. Ongelma on lähinnä siinä, että nykyinen elämänmeno - kiire, kiire, kiire - johtaa siihen, että ihminen ei ehdi suruaan kokea.

Hullunkurista sanoa, mutta minä saan surusta myös voimaa. En kestä pelkkää iloakaan, jossain vaiheessa liiallinen hyvä olo saa sisälleni ahdistuneisuuden tunteen. Tarvitsen siis sitä negatiivista energiaakin tasapainottamaan elämän hetkiä.

Luulen tietäväni paljon

metalinpalaset päästävät kirkasta ääntä
minä suljen korvani irti siitä
yö kestää kaikkinensa kuusi tuntia
tummentuva taivas
marraskuun lumeton maa

maa, jota kuljemme -
sinä ja minä
maa, jota katuvalot loistavat
sinä ja minä,
sinä

minä,
- luulen tietäväni paljon -
enkä vieläkään osaa perille,
tulen matkalta tänään
tulen tänne jonnekin.