Keväällä käytiin miesten MM-kisat, jossa nuori taituri Mikael Granlund ihastutti viihdekansaa ilmaveivillä ja muilla suurilla teoilla. Tästä teosta ei puhuttaisi niin paljoa ellei joukkue olisi ottanut maailmanmestaruutta. Tämä teko oli se suuri juttu, esikuva joillekin ja jonkunlaiselle yksilökeskeiselle ajattelulle. Tämän jälkeen puhuttiin, kuinka Mikael sitä ja Mikael tätä.

Leijonien päävalmentaja Jukka Jalonen kertoi myöhemmin suurissa haastatteluissa, kuinka joukkue on Mikko Koivun joukkue. Mielestäni on aika ihmeellinen lausunto joukkueurheilun valmentajalta. Tämän vuoksi maailmanmestaruuksia ei kenties ole kahta enempää Suomeen tullut jääkiekossa. Curt Lindström korosti vuonna 1995 leijonamestarina ruotsalaisena valmentajana joukkuetta.

Saman teki kansallispelimme eli pesäpallon Sotkamon Jymyn pitkässä mitaliputkessa mukana ollut joukkueen pelinjohtajavelho Mikko Kuosmanen. Kuosmanen korosti, että joukkue on hieno. Hän ei nostanut ketään erityisesti eikä tehnyt toisesta joukkueen mukana olleesta jäsenestä toista suurempaa, oli kyse pelaajasta tai huoltajasta. Tässä on asia, mistä voi oppia? Tästä voi ammentaa yhteisöllisyyttä.

Tämän hetken ja mielestäni viime vuoden paras suomalainen joukkue eli LP Viesti naisten lentopallossa otti hiljattain sadannen voitton peräkkäin. Tekemisen taso on ollut huimaa illasta toiseen, tämä jos mikä kertoo jotain keskittymisestä ja joukkueurheilussa parhaimmillaan yhdessä tekemisen voimasta. Täällä on se huippu-urheilu, mistä pitäisi voimaa hakea yhteisönä laajemminkin.

Suomen ja Ruotsin nuoret pelasivat jääkiekon Ruutin päivän yönä MM-välierän. Ruutia ei leijonilla riittänyt loppuun asti, mutta päävalmentaja Raimo Helminen osoitti hävityn ottelun jälkeen suuruutta. Hän nosti suuruuteensa olemalla osoittamatta pelaajia tappiosta. ”Mielessä liikkuu lähinnä, että jätkät pelasivat hienon pelin.” Tätä on elämäkin, sillä vastoinkäymisetkin ovat voittoja.

Erilaisissa verkkomedioissa on jo lyöty Mikael Granlundia. Mielestäni tämä on ollut aiheetonta. Granlund näytti epäonnistuneella rangaistuslaukauksella mielestäni sen, mitä yhteiskuntammekin ja nuoretkin esimerkkinä tarvitsevat. Elämä ei ole jatkuvaa onnistumista, elämä ei ole vain huippusuorittamista, elämään kuuluvat vaikeudet ja hyvyydet, molemmat oppimista varten.

Joukkueena kestämme, joukkueena teemme yhteiskunnasta paremman paikan elää, jos haluamme.